Mietittiin isän kanssa yks ilta mikä mun saksan kielen osaamistaso olis. Tultiin siihen tulokseen, että se olis jopa c-tasoa! (Siis sillä uudella(?) kansainvälisellä mittarilla.) Ja vaikka se nyt oliskin ollut kovin subjektiivinen arvostelu, niin silti musta tuntuu, että oon tänkin kesän aikana oppinu saksaa vaikka kuinka. Vaikka toisaalta, joskus on turhauttavaa, kun tuntuu ettei mitään edistystä omassa kielitaidossa tapahdu. Mutta taas, sitä on täällä isä ja äiti sanonu, että helppohan se on alussa huomata edistyminen, mutta siinä vaiheessa kun kieltä jo osaa, ei edistystä tapahdu enää niin huomattavasti. Niin ja mikä melkein tärkeintä: isä sano eilen, ettei ees muista, millon oisin viimeks tehny virheitä sch-sanojen kanssa. Sen sijaan ite olin huomauttamassa, kun isä sano jonkun perus s:llä alkavan sanan sch:lla...

Vihaan saksalaista tapaa puhua puhelimassa! Mä kun oon oppinut siihen, että puhelimessa puhutaan niin, että se toinen kuulee. Täällä taas puhelimessa piipitetään siihen malliin, että saa oikeesti keskittyneesti kuunnella, että saa selvää. Mikä pahinta, mäkin oon oppinu tän! Musta on täällä aivan luontevaa piipittää puhelimessa, ihan sama kuka siellä soittaa! Ja kaikkein karmein: oon oppinu sen kammottavaakin karmeamman tschüü-ÜÜÜßin!

Oon alkanu jo ajatteleenkin silloin tällöin saksaksi. Tuntuu oikeesti tosi hassulta, kun en oo puhunu suomea sen jälkeen kun Laura lähti kuin vain hetken äitin kanssa puhelimessa! Joskus ihan vain isän kiusaks lässytän Lynnille suomeksi, mutta muuten en oo tosiaan suomea puhunut. Ja tänään yritin kirjottaa fiksua sähköpostia, niin sain miettiä tosi pitkään joitain sanoja... Lisäks oon huomannu, että normaali suomen sanajärjestyskin on hiukka hakusessa, aina toisinaan... Joskus saa ihan oikeesti korjata kirjottamansa, niin hirveelle se joskus näyttää!

Yks ilta kun oltiin isän kanssa viemässä Lynniä ulos, näin sellaisen "hälytypöntöltä" näyttävän jutun. Siis sellasen, mistä kuuluu yleinen hätävaroitussignaali. Kysyin isältä, onko Saksassakin sellainen tapa, että säännöllisesti testataan sitä hätäsireeniä. Isä selitti, että ei oo, joskus muinoin on ollut. No eikös sitten seuraavana aamuna, kun olin yksikseni poikien kanssa kotona, alko kuulua se yleisen hätäsignaalin ääni! Mietin jo, ettei voi olla todellista, JUST olin kysyny, testataanko niitä, ja seuraavana päivänä soi hälytys! Koska naapurustossa ei ilmiselvästi tapahtunu mitään muutosta, niin ajattelin, että ehkä on mahdollista, että oliskin vaan testaus. Isä tosin on töissä Rettungsdienstissä (eli pelastuspalvelussa, palokunnassa), joten kai sen olis pitäny tietää... Illalla sitten selvis, että se oli VPK:n harjoitus. Kuulemma vapaapalokunta harjottelee aina lauantaisin, ja sillon soi aina sireeni. Isä sai läksytyksen siitä, että oli huijannu mua. Mutta kun kuulemma kukaan ei normaalisti moista kysele, niin oli unohtanu koko VPK:n... Tänä aamuna soi hälytys taas. Tällä kertaa olin kotona, ja isäkin oli. Oli pakko mennä kysyyn, kuuleeko hälytyksen...

Perhe on myös kauheen kiinnostunu siitä, että oon ollu armeijassa. Pojat pelaa usein tietokoneella jotain hävittäjälentäjäpeliä, ja Lenni kysyy aina säännöllisesti, että ammunko mä tollasilla aseilla lentokoneita. ("Joo, vähän vastaavilla...") Isää naurattaa aina, kun kerron hienoista lentokoneista, joita täällä lentelee ihan älyttömän usein. Viimeks tällä viikolla lensi hävittäjäparvi ihan pinnassa, ihan tästä talon päältä! Isää on helppo kiusata, kun se on tehny siviilipalveluksen... Tosin itse joudun myös usein ärsytyksen kohteeksi. Kun tultiin Tanskasta, isä sanoi yhtäkkiä, että "kato, Hornetti!" Ensimmäinen reaktio oli luonnollisesti nenä tuulilasissa "missämissämissä!!!" Mutta olikin vain huono, ja epäreilu pila.

Löysin eilen Lynnille valjaat. On vähän turhan isot, eli pitänee vähän ommella niitä pienemmäks. Mutta nytpähän ei kiemurtele pannasta eroon!