torstai, 4. syyskuu 2008

Sekalaisia kuvia

Päätinpä sittenkin laittaa noita muutamia kuvia jo nyt. Ei siellä toisella kameralla nyt niin erityisiä olisikaan ollut!

1878531.jpg

Lukas ja Lennart Tanskassa, Katin mökillä.

1878526.jpg

Lübeckissä. Kirkon näköalatasanteelta oli hienot näkymät koko kaupunkiin!

1878548.jpg Piru kirkonedessä. En nyt äkkiseltään muista, minkä kirkon edestä, mutta siis Lübeckistä tämäkin.

1878530.jpg Lenni

1878523.jpg

Koiranraato väärässä paikassa. Oikeasti Lynn ei olis saanu tulla mun huoneeseen, mutta... No, ei se siellä ikinä sillon ollutkaan, jos vanhemmat oli kotona. (Kerran tosin tuli kiire, kun hyppäs ikkunaan, kun auto ajo pihaan...) Yleensä se tuli kuorsaan tohon sängyn viereen.

1878544.jpg

Hevosia Rumohriin menevällä vaellusreitillä. Tosin aidan takana...

1878525.jpg

Lynnin kanssa kaksin Tütebergillä. Siellä ylhäällä vaellusreitti menee laitumen läpi. Lynniä aluks vähän jänskätti isot otukset, mutta kyllä se tuonkin ruunan kanssa oli nenät vastakkain!

torstai, 4. syyskuu 2008

Schon wieder zu Hause - eli kesä loppui liian aikaisin

Kesä loppui sittenkin, ja aivan liian aikaisin! Viime perjantaina tulin takaisin Suomeen. Viimeiseen viikkoon kyllä mahtui taas paljon, vaikka ei mitään sen kummempaa tai maata järisyttävää.

Uusi au pair tuli tiistaina. Pojat oli ihan innoissaan uudesta ihmisestä! Varsinkin Lennart oli sitä mieltä, että hän on saanut nyt uuden kaverin, joka on vain häntä varten. No siitä sitten lopulta alkoi kauhea ulvontakin, kun Lukaskin piti ottaa leikkeihin mukaan... Omiin hommiin au pairin tulo ei vaikuttanut millään tavalla, sillä päin vastoin kuin Lauran kanssa, hoidin nyt kaikki hommat yksin... Uusi au pair päätti keskittyä vain lasten kanssa leikkimiseen...

Lynnin kanssa tein oikein pitkiä lenkkejä koko vikan viikon. Nyt ei ollut mitään ongelmiakaan, kun oli valjaat päällä. Lynniä lellin koko viikon, sai paljon herkkuja, ja vikalle päivälle olin ostanu sille sellaisen super-herkku-vartaan, jossa oli jotain näköjään kovin hyvän makuisia juttuja.

Perheelle ostin kanssa pienen lahjan. Jo Laura oli puhunu uudesta vedenkeittimestä, kun vanha oli niin ällöttävän niljainen. Päätin sitten ostaa uuden keittimen, jotta ens kerralla sinne mennessä mäkin voin juoda teetä! Tähän asti mä oon joutunu keittään veteni kattilassa, kun se keitin oli vaan niin käsittämättömän oksettava!! Lisäks laitoin sinne sisälle teetä, suklaata ja vanhemmille kaksi annospussia erikoiskahvia. Kovin oli mieluinen lahja, ja vanha keitin luvattiin heittää heti pois. Ja tottakai olin leiponu vielä suklaakakun ja omenapiirakan!

Torstaina lähdettiin taas Traumaan syömään. Oli kiva olla porukalla yhdessä. Olihan se tietty haikeeta, kun tiesi, että seuraavana päivänä pitää lähteä jo aamusta pois. Kun tultiin takaisin kotiin, lähdin vielä Lynnin kanssa lenkille.

Perjantaiaamuna heräsin ihan eläimellisen aikasin, sillä halusin lähteä vielä isän kanssa viemään Lynniä ulos. Käytiin vain peltotiellä tekemässä tunnin lenkki. Keskiviikkoiltana oltiin oltu vikaa kertaa Tütebergillä. Oli kivaa, mutta pimeetä ja märkää...

Heti kaheksan jälkeen isä lähti viemään mua Hampuriin. Tuntu tosi haikeelta, kun piti lähteä. Oisin kyllä mielelläni ollu pidempäänkin...

***

Kesäaupairina olo oli kyllä hieno kokemus. Aina ei tietty ollu kivaa, ja aurinkokin paistoi kovin vähän, mutta silti en vaihtais päivääkään pois, yhtään ei kaduta, että tuli lähdettyä!

Kesän aikana totta kai kielitaito parani: koko ajan oppi jotain lisää ja puhuminen parantui. Mutta kyllähän siellä oppi muutakin kuin saksaa. Jos ei muuta, niin ainakin sen, että omia lapsia ei halua, vaikka pojat ihania ja kivoja olikin! Perheen äiti sitä säännöllisesti huokaili, että seuraavassa elämässä hän on puutarhuri suurilla tuloilla, ilman ainoatakaan lasta... Mutta ehdottomasti parasta koko kesässä oli ihanat ihmiset! Vanhemmat oli todella ihania, ja lapset tuli kesän aikana tosi tärkeiks.

Kesän aikana perhe kysyi varmaan noin 20 kertaa, oonko ihan varma, että mun täytyy lähteä jo Suomeen. Kuulemma opiskella voi Saksassakin, sitä varten ei tarvi lähteä! Vielä torstaina oli päällä ylipuhuminen, ja kun ajettiin lentoasemalle, isä ehdotti, jos lähdettäisiinkin Berliiniin. Mutta seuraavan kerran lähden Kieliin jouluksi, sikäli kuin yhtään antaa rahavarat myöten. Ja kyllä tässä viikon aikana, mitä on kotona ollut, niin on tullut sellainen tunne, että kyllähän ne antaa myöten! Eli silloin sitten, ja eihän siihen enää olekaan kuin kolme kuukautta!!

Laitan vielä muutamia sekalaisia kuvia kesän ajalta, mutta muuten blogi loppui tähän, kesän mukana. Ite aloitin nyt saksan opiskelun ihan kunnolla, että ehkä ens kesänä pääsen jo tekeen kielitestiä, kun vanhemmat siitä niin puhui...

lauantai, 23. elokuu 2008

Saksalaistumista ja ärsytystä

Mietittiin isän kanssa yks ilta mikä mun saksan kielen osaamistaso olis. Tultiin siihen tulokseen, että se olis jopa c-tasoa! (Siis sillä uudella(?) kansainvälisellä mittarilla.) Ja vaikka se nyt oliskin ollut kovin subjektiivinen arvostelu, niin silti musta tuntuu, että oon tänkin kesän aikana oppinu saksaa vaikka kuinka. Vaikka toisaalta, joskus on turhauttavaa, kun tuntuu ettei mitään edistystä omassa kielitaidossa tapahdu. Mutta taas, sitä on täällä isä ja äiti sanonu, että helppohan se on alussa huomata edistyminen, mutta siinä vaiheessa kun kieltä jo osaa, ei edistystä tapahdu enää niin huomattavasti. Niin ja mikä melkein tärkeintä: isä sano eilen, ettei ees muista, millon oisin viimeks tehny virheitä sch-sanojen kanssa. Sen sijaan ite olin huomauttamassa, kun isä sano jonkun perus s:llä alkavan sanan sch:lla...

Vihaan saksalaista tapaa puhua puhelimassa! Mä kun oon oppinut siihen, että puhelimessa puhutaan niin, että se toinen kuulee. Täällä taas puhelimessa piipitetään siihen malliin, että saa oikeesti keskittyneesti kuunnella, että saa selvää. Mikä pahinta, mäkin oon oppinu tän! Musta on täällä aivan luontevaa piipittää puhelimessa, ihan sama kuka siellä soittaa! Ja kaikkein karmein: oon oppinu sen kammottavaakin karmeamman tschüü-ÜÜÜßin!

Oon alkanu jo ajatteleenkin silloin tällöin saksaksi. Tuntuu oikeesti tosi hassulta, kun en oo puhunu suomea sen jälkeen kun Laura lähti kuin vain hetken äitin kanssa puhelimessa! Joskus ihan vain isän kiusaks lässytän Lynnille suomeksi, mutta muuten en oo tosiaan suomea puhunut. Ja tänään yritin kirjottaa fiksua sähköpostia, niin sain miettiä tosi pitkään joitain sanoja... Lisäks oon huomannu, että normaali suomen sanajärjestyskin on hiukka hakusessa, aina toisinaan... Joskus saa ihan oikeesti korjata kirjottamansa, niin hirveelle se joskus näyttää!

Yks ilta kun oltiin isän kanssa viemässä Lynniä ulos, näin sellaisen "hälytypöntöltä" näyttävän jutun. Siis sellasen, mistä kuuluu yleinen hätävaroitussignaali. Kysyin isältä, onko Saksassakin sellainen tapa, että säännöllisesti testataan sitä hätäsireeniä. Isä selitti, että ei oo, joskus muinoin on ollut. No eikös sitten seuraavana aamuna, kun olin yksikseni poikien kanssa kotona, alko kuulua se yleisen hätäsignaalin ääni! Mietin jo, ettei voi olla todellista, JUST olin kysyny, testataanko niitä, ja seuraavana päivänä soi hälytys! Koska naapurustossa ei ilmiselvästi tapahtunu mitään muutosta, niin ajattelin, että ehkä on mahdollista, että oliskin vaan testaus. Isä tosin on töissä Rettungsdienstissä (eli pelastuspalvelussa, palokunnassa), joten kai sen olis pitäny tietää... Illalla sitten selvis, että se oli VPK:n harjoitus. Kuulemma vapaapalokunta harjottelee aina lauantaisin, ja sillon soi aina sireeni. Isä sai läksytyksen siitä, että oli huijannu mua. Mutta kun kuulemma kukaan ei normaalisti moista kysele, niin oli unohtanu koko VPK:n... Tänä aamuna soi hälytys taas. Tällä kertaa olin kotona, ja isäkin oli. Oli pakko mennä kysyyn, kuuleeko hälytyksen...

Perhe on myös kauheen kiinnostunu siitä, että oon ollu armeijassa. Pojat pelaa usein tietokoneella jotain hävittäjälentäjäpeliä, ja Lenni kysyy aina säännöllisesti, että ammunko mä tollasilla aseilla lentokoneita. ("Joo, vähän vastaavilla...") Isää naurattaa aina, kun kerron hienoista lentokoneista, joita täällä lentelee ihan älyttömän usein. Viimeks tällä viikolla lensi hävittäjäparvi ihan pinnassa, ihan tästä talon päältä! Isää on helppo kiusata, kun se on tehny siviilipalveluksen... Tosin itse joudun myös usein ärsytyksen kohteeksi. Kun tultiin Tanskasta, isä sanoi yhtäkkiä, että "kato, Hornetti!" Ensimmäinen reaktio oli luonnollisesti nenä tuulilasissa "missämissämissä!!!" Mutta olikin vain huono, ja epäreilu pila.

Löysin eilen Lynnille valjaat. On vähän turhan isot, eli pitänee vähän ommella niitä pienemmäks. Mutta nytpähän ei kiemurtele pannasta eroon!

perjantai, 22. elokuu 2008

Koiraongelmia lenkkeillessä

Olin eilen pitkälle lenkillä Lynnin kanssa. Lynnillä on jonkin verran ongelmia muita koirian kohdattaessa, kun aina pitää ruveta riekkumaan ja räyhäämään. Ollaan harjoiteltu kuitenkin, ja koko ajan parempaan suuntaan menossa.

Eilen sitten kun käveltiin pikkuisen kylän läpi, Lynn yhtäkkiä pysähtyi, ja jäi tuijottamaan eteen päin. Aattelin, että siellä on varmaan koira tulossa, vaikka ei vielä mitään näykkään. Otin jo valmiiks namin käteen, ja käskin koiran sivulle. Ensin näin vain pienen pojan. Hetken päästä näin ison koiran. Iso koira ja pieni poika ei oo hyvä yhdistelmä. Poika oli sellanen Lukasin kokonen, ja koira Lynniä puolet isompi. No ei siinä sitten muu auta, kuin mennä reippaasti ohi, ja yrittää olla huomaamatta toista koiraa. No pojan isä tuli sitten takana vielä isomman koiran kanssa. Joku ison dobberin kokonen koira, siis tuplasti Lynniä isompi. No totta ihmeessä Lynn rupes haukkuun ja yritti vetää koirien luo, pysy kyllä ihan ongelmitta lyhyellä remmillä. Pojan iso koira (varmaan joku rotweiler-mikseri, iso ja lihaksikas) veti poikaa perässään Lynnin luo. Kulu ehkä kaks sekunttia, kun Lynn huomas, ettei se koira ollukaan niin kiva, vaan rupes pelkään sitä, yritti pysyä mahdollisimman kaukana, ja ihan matalana. Sitten se koira olikin ehtiny kiertää  mun takaa silleen, että olin solmussa sen remmin kanssa.

Poika käätu sitten tässä vaiheessa, ja koira oli vapaana, huippua! Siinä sitten yritin pitää Lynnin paikalla, ja samalla oli ote tästä vieraasta koirasta, ja yritin pitää sitä käsivarren mitan päässä. Isä tulee tässä vaiheessa näyttämölle sen isomman koiran kanssa, joka jo kovin oli murisemassa... Jotenkin sain heitettyä sen pojan koiran remmin isälle, joka sai sitä sitten kiskottua kauemmas.

Lynn oli onneks tosi fiksu, ja totteli heti kun toiset koirat oli vähän kauempana. Pysy maassa, että sain ite vedettyä vähän henkee. Poikahan nyt luonnollisesti huusi kun palosireeni, mutta jotenkin ei ollu kauheesti sympatioita! Kauheet kehut sitten fiksulle Lynnille, joka pysy hyvin rauhallisena. Lähettiin sitten reippaasti jatkaan lenkkiä.

Vasta myöhemmin rupes ajatteleen, että mitä jos se toinen koira ois vaikka purru mua? Kai mä nyt yritän sitä pitää mahdollisimman kaukana Lynnistä, joka selkeesti pelkää toista hampaita näyttelevää hurttaa! Yhtä kaikki, miten joku aikuinen voi olla niin vastuuntunnoton, että antaa ylipäänsä pienelle lapselle ison koiran? Koira kun selkeesti vei lasta kun lapasta! Entä jos Lynn olis ollu oikeesti vihanen toisia koiria kohtaan, jotka tulee ihan iholle kiinni? Huh, vielä illalla sitä mietti, mitä kaikkee olis voinu sattua!

keskiviikko, 20. elokuu 2008

Kalapuikkoja ja kanan suolestusta

Alan pikkuhiljaa vihata kalapuikkoja. Lapset kuitenkin tykkää niistä ihan älyttömästi, ja lisäks ne on helppo ja nopea tehdä. Ja toisaalta: mikä tahansa on parempi kuin se iän ikuinen makarooni... Oon kuitenki luvannu itelleni, etten enää kotona syö kalapuikkoja. Hassua, että edellisen kerran oon syöny niitä joskus monta vuotta sitten,  mutta kuitenkin ihan yhtäkkiä tuli raja vastaan!

Eilen siis tosiaan syötiin kalapuikkoja. Olin kysyny lapsilta, kuinka monta ne haluaa syödä, ettei jää sitten viskattavaksi. No paistoin sitten sen halutun määrän+pari ekstraa, ettei muutamaa tarvinnu jättää sinne rasiaan. No Lenni söi vähemmän kun oli halunnu, ja ite vedin sitten vielä yhen ekstran väkisin alas. Lukas ei missään nimessä halunnu syödä lisää, olin pariin kertaan varmistanu. No ei siinä sitten mitään, syötin pari viimestä Lynnille, ja rupesin peseen pannua ja hävittään kalan hajua. Isä kun on tosi allerginen kalalle, niin edes kalapuikot ei saa haista. No juuri kun oon saanu keittiön puunattua, niin Lukas tulee kitiseen, että onks vielä kalapuikkoja, kun on ihan hirvee nälkä!!! Niin ja aikaa oli kulunu vartin verran syömisestä... No kalapuikot oli loppu, mutta jotain kalaleikkeitä (vähän vastaavia kuin kalapuikot) löyty pakkasesta, ja sellasen sitten paistoin Lukasille. Mutta hyi yök kun siinä olikin taikinakuorrutus, niin eihän se sit hyvää ollukaan! Kaavin kuorrukkeen pois, ja käskin sen kakaran syödä, kun kerta niin hirvee nälkä oli! Puolikas meni kuitenkin taas Lynnille, ja taas alko kalanhajun poisto alusta...

Tänään tein ruuaksi kanaa. Ihan perus broileria riisin kanssa. mä en vaan kykene käsittään, miten kanan valmistamisesta on pitäny tehä niin pirun vaikeeta! Ensin pitää tehdä marinadi, sillä en oo vielä Aldista löytäny valmiiks maustettuja normikanoja. Sitten pitää ruveta perkaamaan niitä pirun lihoja! Luulis että normi koipipaloissa ois lihat ja luu, mutta ensin pitää poistaa ties mitä sisälmyksiä. Sitten kun kanoista saa punaiset lihan, suurimmat verisuonet ja enimmät läskit pois, voi ne maustaa ja jättää maustumaan. Niin että kai sitä muistaa alottaa ruuan laiton tarpeeks ajoissa? Aiemmin oon tehny ruokaa rintafileistä, mutta yhtälailla nekin täyty ensin perkaa. Ja sehän onnistuu täysin aukottomasti, kun veitsen on terotettu viimeks sillon kun muuri oli pystyssä...

Huomenna on vuorossa tuttu ja turvallinen jauhelihakastike, spagetin kanssa.