Saksassa nyt ei mitään suuria eroavaisuuksia kulttuurin tai tapojen suhteen ole, mutta kyllä aina silloin tällöin tulee ihmeteltyä saksalaisia tai saksalaisuutta. Onneksi mitään kulttuurishokin vaaraa ei sentään ole!

Mutta aloitetaan vaikka tervehtimisestä. Saksalaiset tuon tervehtimisen jalon taidon osaavatkin, ei siinä mitään. Mulle on normaalia tervehtiä niitä ihmisiä, joiden kanssa on jossain tekemisessä, esim. kaupan kassalla, pankissa, samassa rapussa asuvia naapureita. Täällä se on viety pidemmälle. Pitkällisen tutkimuksen seurauksena olen saanut jo tuloksia aikaan. Ensinnäkin, täällä tervehditään aina. Nyt olen vihdoin saanut jonkinlaisen logiikan muodostettua, milloin pitää itse tervehtiä. Eli pääsääntö näyttää olevan se, että jos olet yksin liikkeellä, tervehdit kaikkia yksin liikkuvia. Koiran kanssa tervehdit myös kaikkia koiran kanssa liikkuvia. Esimerkkejä, joita on tullut vastaan: eilen olin pitkällä lenkillä Lynnin kanssa, ja joku ihan oikea lenkkeilijä tuli vastaan ja tervehti. Metsässä mummo tulee fillarilla vastaan ja tervehtii. Olin taas Lynnin kanssa yks ilta lenkillä kymmenen jälkeen, ja vastaan tuli reilu parikymppinen nainen fillarilla, ja taas tervehti.

Oon lisäks tullu sellaseen tulokseen, että pelkkä tervehtiminen ei riitä, vaan pitää osata tervehtiä. Siinä missä suomalaiset heit ja moit on kaikki yhtä neutraaleja, täällä se on erilaista. Hallo on kovin neutraali ja virallinenkin, ja se pitää yleensä sanoa söpösti ja samalla hymyillen. Myös puhelimessa. Se on kaikin puolin tyhjä sanonta, eli vaikka imelä hymy on naamalla, niin silmät on aina tyhjät. Aina mielessäni yhdistän tuohon sanontaan jakkupukuiset tädit ja kaupan kassat. Paikallinen, rennompi tapa morjenstaa on sanoa Moin. Siihen liittyy tiettyä rentoutta, ja sitä viljelee kaikki ihan vauvasta vaariin. Rentous on se päivän sana. Esim. jos vanha mies kävelää piippu suussa kylätiellä, se sanoo aina Moin. Ja meidän superrento ja supercool Postimies sanoo aina Moin Moin. Se onkin ihan ylicool sillon, sillä se sanoo sen niin kovin tyylikkäästi. Mutta meidän postimies onkin ihan huippu kaikin puolin, se tervehtii jopa toiselta puolelta katua, kun oon Lynnin kanssa kauempana lenkillä. Tähän asti olen aina sanonut vain "olen-ulkopuolinen-enkä-kuulu-joukkoon-Hey" Oon tosin huomannu, että se on niin ulkopuolinen sanontatapa täällä, että siitä on pakko päästä eroon. Pahus vie kun opin pari kesää sitten turmiollisesti viljelemään sanontaa, josta huokuu "olen nuori ja ulkopuolinen, enkä edes halua kuulua joukkoon". Nyt pitäisi keksiä, minkä sanontatavan otan sitten käyttöön. Jopa meidän postimies näyttää jonkin verran nyreää naamaa kun vastaan sille vain Hey!

Asia mikä jaksaa ihmetyttää päivästä toiseen on syöminen. Ei ihme, että täällä leipä on niin halpaa, kun porukka syö sitä ihan hulluna! Esim. vanhemmat töistä tullessaan vetää aina kunnon voileivät. Vähän ajan päästä välipalaksi leipää, ja sitten vielä iltapalaksi leipää! Ja itse kun olen oppinut siihen, että jos on nälkä, niin syödään oikeeta ruokaa... Mutta kyllä äidillekin kelpaa mun ruuat niiden ensimmäisten leipien jälkeen. Mutta se oikea ruoka syödään sitten kylmänä. Mä en vaan kykene tajuumaan sitä, että jos on mikro, niin miksei sitä voi käyttää? Paras oli se, kun olin tehnyt jauhelihakastiketta, jota äiti söi kylmänä. Itse kun en saa mitään oikeaa ruokaa alas edes haaleana... Tosin omat kokkaustavat on nekin perheen mielestä varmaan kovin outoja. Äitin ohjeitten mukaan joka ruokaan tulee voita, suolaa ja usein myös kermaa. Ja jos keitän esim. riisipuuroa, se pitää olla oikeaan täysmaitoon tehtyä. Lisäksi jugurtit, juustot ja leivänpäälliset ei todellakaan saa olla mitään kevytversioo!

Kierrätyksen ja läjittelun hienoudet oon oppinut nopeesti. Mitenköhän Suomessa osaan enää ollakaan, kun ei oo sitä vähintään neljää roskista, plus lisäksi lasit ja palautuspullot?! Mutta toisaalta, täällä kierrätys on tehty niin helpoksi, että siitä ei ole oikeasti mitään vaivaa. Tähän päivään mennessä en oo tavannu vielä yhtäkään saksalaista, joka ei lajittelis jokaista roskaansa. Ja tähän päivään mennessä oon tavannu jo aika monta saksalaista.

Isä sanoi tänäaamuna, että mun puheesta ei vois enää sanoa, että oon suomalainen. Olin aika otettu.

En muuten tiennyt, että Helvetin Enkeleissä toimimisestä voi tehdä itselleen ammatin. Jopa niin hyvän ammatin, että voi ajella tuliterällä bemarilla. Ja moottoripyörää en oo vielä edes nähnyt!

Että tällästä tällä kertaa!